Print this page

Aatelisherrojen aika

Ennen aatelisherroja

Vihdissä on ollut asukkaita jo kivikaudella. Kiviaseita on löydetty Olkkalan Kylmänojan torpan pellosta, samoin Partaan torpasta ja Seppä­län pellosta ja myös Kourlan Korkeakosken (Mokskosken) pellosta. Kivikausi oli 7000 - 2000 e.Kr. Keurinmaa-niityn Vihtijoen rannalla omistavat vanhimmat kylät: Pappila, Vanhala, Niuhala, Vääkilä, Oravala ja Kourla. Näyttää siltä, että Olkkala ei kylänä ole yhtä vanha kuin nämä, Maikkala lienee vielä nuorempi. Vihdin kyläjaon arvellaan kuitenkin jo 1300-luvulla olleen saman kuin 1500-luvulla, mistä lähtien vanhimmat tiedot ovat. (Kaarle Soikkeli: Vihti I. 1929. s. 155).

Vanhan käytännön mukaan Vihti oli jaettu erilaisiin kulmakuntiin (Anders J. Hipping: Vih­din pitäjä. 1965. s. 19). Tämän mukaan Herra­kun­ta (eli Arrakunta, vanho­jen asiakirjojen käyttämä nimi) käsitti eniten viljellyn ja aatelisten asuman osan pitäjää, nimittäin Kourlan, Olkkalan, Kirvelän, Lahnuksen ja Suontaan säteritilat. Olkkalan koulupiiriin luetaan nykyisin Kourlan, Olkkalan ja Maikkalan kylät sekä Etu-Moksi. Vuonna 1908 on tehty tilusvaihto Niuhalan ja Pappilan kylien kanssa.

Melkein koko 1800-luvun kuuluivat Olkkalan, Maikkalan ja Kourlan maat suurin piirtein kokonaan af Hällström -suvulle, kirkonkirjojen mukaan kylät voivat olla hiukan sekavasti tämän takia. Isojako saatiin loppuun Olkkalassa v. 1915, Kourlassa v. 1911 ja Maikkalassa 1905 (Soikkeli, 1929, s. 37), mutta isojaon asiakirjat puuttu­vat.

Maikkalan kylän muodostavat Heikkilän, Siirin ja Tarran perintötalot ja niistä erotut pienemmät viljelmät.

Olkkalaa Hipping nimittää (Hipping, 1965, s. 24) ratsuvelvolliseksi säteriksi, mikä tarkoittaa, että tila on palautettu isossa reduktiossa 1600-luvun lopussa aateliselle isännälleen, jonka oli varustettava ratsumies sotaan. Olkkalan kylään kuuluvat vain Olkkalan yksinäistalosta erotetut tilat. Kourlan kylään ovat kuuluneet Mokskosken, Suonen ja Moksjärven perintötalot sekä Strandvikin rälssitalo niistä erotettuine tiloineen. Suurin Strandvikis­ta erotettu tila on nimeltään Kourla.

Kourlan rälssisäterin vaiheet

Kustaa Vaasan aikana, 1500-luvun puolivälissä, sen omisti Klaus Henri­kinpoika, jolla oli  kolme  poikaa:  Kaarle,  Martti  ja  Lindved. Kaksi viimemainittua olivat ratsumestareita. Lindved aateloitiin v. 1602, hän kutsui itseään Hästesko af Måla. Kaarle Klaunpoika omisti Kourlan ja Suontaan Hovin. Jaakko Kaarlenpoika otti setänsä nimen ja vaakunan, kun hänet aateloitiin v. 1640, ja nimekseen hän otti Hästesko-Fortuna.

Perimätiedon mukaan oli kuningas Kustaa II Adolfin hevonen taiste­lussa haavoittunut kavioon, ja Jaakko Kaarlenpoika Skoo oli antanut kuninkaalle oman hevosensa ja sanonut: "Onni osuu mieheen luodin sattuessa hevosenkenkään!"

Jo Kustaa II Adolf oli lahjoittanut Jaakko Kaarlenpoika Skoolle alueita Vihdistä, ja Kristiina-kuningatar lahjoitti lisää maa-alueita v. 1649, m.m. Kourlan. Jaakko Hästeskoo-Fortuna puolestaan lahjoitti Vihdin kirkolle alttarin, hopeakalkin ja messuliinan. Koko elinaikansa Jaakko Kaarlen­poika kuitenkin käytti vanhaa sukunimeään Skoo samoin kuin hänen poikansa Lorenzkin. Jaakko Kaarlenpoika kuoli v. 1652.

Jaakko Kaar­len­pojan jälkeen Kourla siirtyi korpraali Kaarle Jaakon­poika Hästes­koolle. Tämän vaimon Margareta Kjörningin äiti oli Anna, Martti Klaunpoika Hästeskoon tytär. Margareta omisti leskenä ollessaan Kour­lan. Seuraava­na isäntänä mainitaan Kaarlen ja Margaretan poika, luut­nantti Lorenz Hästeskoo, mutta hän oli muuttanut Kaarle XII:n sotien aikana Ruotsiin. Kappalainen Juho Oxenius sekä vuokraaja Filip Fors­man hoitivat taloa.

Lorenzin poika Johan Adolf Hästeskoo otti Kourlan ison vihan päätyttyä, mutta se oli hyvin rappiolla. Johan Adolf myi sen kornetti B.J. Brunowille, mutta tämän oli luovuttava talosta, sillä kapteeni Johan Wenzel Rotkirch oli naimisissa Lorenz Hästeskoon tyttären eli Johan Adolfin sisaren, Barbro Kristinan kanssa. (Soikkeli, 1929, s. 401 - 406).

Eeva Tuurna kertoi Barbro Christina Hästeskoo-Fortunan tarinan, tietojen hän kertoi olevan peräisin Porvoon pitäjän historiasta. Barbro Christina syntyi Kourlassa v. 1698 ja jäi äidistään orvoksi vuoden ja isästään seitsemän vuoden vanhana. Hänet naitettiin 11-vuotiaana upsee­rille, joka kaatui suuressa Pohjan sodassa ja 13-vuotiaana hän oli jo leski. Hän joutui Siperiaan, missä oppi kansanparantajalta silmäsairauksi­en parantamista. Vuonna 1721 hän meni uudelleen naimisiin Johan Wenzel Rotkirchin kanssa ja muutti välillä Porvooseen, mutta tuli takaisin Vihtiin pojanpojan, Anders Gustav Rotkichin luo Härkälään. Barbro Christina tunnettiin laajalti hyvänä silmäsairauksien parantajana.

Vuonna 1755 Johan Wenzel Rotkirch myi Kourlan vävylleen, kornetti Lars Lindecrantzille. Tämän leski Sofia Kristina Rotkirch myi edelleen Kourlan veljelleen Adolf Magnus Rotkirchille v. 1731 ja meni naimisiin Olkkalan eversti Karl Ekestubben kanssa. Vuonna 1768 Kourlan lunasti Adolf Magnus  Rotkirchin lanko, majuri Carl Fredrik Toll, jonka toinen vaimo oli Anna Margereta Rotkirch, Adolf Magnuksen sisar. Anna Margareta kuoli vuonna 1770. Tästä avioliitosta jäi viisi lasta. Tollilla oli yhteensä 19 lasta kolmesta avioliitosta.

Kapteeni  Gustaf Johan Toll, syntynyt v. 1752, Karl Fredrikin poika hänen ensimmäisestä avioliitostaan, tuli Kourlan isännäksi v. 1789 osittain perinnön, osittain oston kautta. Majuri Karl Henrik Toll, synty­nyt v. 1779, joutui ilmeisesti konkurssiin, koska Kourla myytiin kon­kurssihuutokaupassa v. 1836 professori Gustav Gabriel Hällströmille. Tähän loppui Toll-suvun tarina Kourlassa. (Hipping, 1965, s. 19 - 23). Heidän muistokseen jäi Kourlaan hautakappeli, jonka Carl Fredrik Tollin kolmas vaimo Catherine Charlotte Svedenmark pystytti ja toivoi itsekin saavansa sieltä leposijansa. Hän oli tunnettu kirjallisuuden harrastukses­taan ja oli varmaan erityisen kiintynyt Kourlan kartanoon.

Tollien hautakappelista on monia tarinoita. Erään mukaan pantiin kultainen miekka jonkun Tollin arkkuun turvaksi viimeiselle matkalle, mutta myöhemmin rosvot murtautuivat hautaan ja varastivat kallisarvoi­sen miekan. On kuitenkin hyvin vähän luultavaa, että yksikään Toll olisi omistanut kokonaan kultaista miekkaa, kahvassa on ehkä kimallellut jokin koriste, joka on pannut kansan mielikuvituksen liikkeelle.

Mylläri Nordström oli ollut mukana, kun hauta v. 1906 tutkittiin siellä tehdyn ilkivallan jäljiltä. Nordström oli tiennyt kertoa, että eräs Toll-suvun fröökinä oli ottanut kappelin avaimen mukanaan matkustaes­saan Skooneen, ja sinne se oli hävinnyt. Kerran sitten eräs toinen Toll-sukuinen tahtoi päästä hautakammioon, joten oli särjettävä ovi. Hauta jäi pitkäksi aikaa lukitsematta ja kartanon torpparit alkoivat pitää siellä työkalujaan. Kun kappelia tarkemmin tutkittiin, havaittiin, että arkkuja oli revitty auki, Carl Fredrik Tollin sormesta oli varastettu kultainen sormus eikä miekkaakaan enää löydetty. Mylläri Nordström oli kertonut, että ruumiit olivat palsamoituina hyvin säilyneet, vain yksi oli pahoin "pöllävynny", ehkä aseenkantajan ruumista ei ollut palsamoitu.

Nälkävuosiin 1880-luvulla liittyy tarina siitä, kuinka nälkäiset kerjä­läislaumat vaelluksellaan luulivat hautakappelia kartanon vilja-aitaksi, syöksyivät sisään ja aikoivat ryöstää viljan aitasta, mutta löysivätkin vainajia. Itkien ja kauhusta huutaen he saivat yhtä nälkäisinä jatkaa surullista vaellustaan. (Onni Halla: Vihdin kirja, 1969, s. 63 - 66).

Vähän iloisempaakin tarinaa kerrotaan, ei ole tietoa, onko kyseessä Carl Fredrik, Gustaf vai Carl Henrik Toll. Nykyisin ehkä sanottaisiin, ettei tämän Tollin älykkyysosamäärällä olisi aivan Mensaan päästy (= huip­puälykkäitten klubiin). Tuo Toll oli näet kuullut, kuinka näppä­rästi Frei-niminen mies oli kosinut (Toll = hullu ja Frei = vapaa): "Wollen Sie Frei werden oder frei bleiben?", suomeksi: "Tahdotteko tulla Vapaaksi vai pysyä vapaana?" Toll siis lainasi kysymystä: "Wollen Sie Toll werden oder toll bleiben?" eli "Tahdotteko tulla Hulluksi vai pysyä hulluna?" Ilmeisesti kosittava tahtoi tulla Tolliksi, koska sen nimisiä vaimoja ja jälkeläisiä oli riittämiin! (Kasku kuultu Eeva Tuurnal­ta, joka puolestaan on sen v. 1937 kuullut itseltään J.K.Paasikiveltä, historialliset tiedot: Hipping, 1965, s. 19 - 23).

Kourlan päärakennus rakennettiin Carl Henrik Tollin aikana v. 1825.  Konkurssihuutokaupasta tilan osti v. 1836 Olkkalan omistaja Gustaf Gabriel Hällström, joka oli Suomen huomattavimpia luonnontutkijoita. Hän oli erikoistunut kvantitatiiviseen fysiikkaan, oli ensin professorina Turussa, sitten Helsingin yliopistossa, oli Suomen Talousseuran innok­kaimpia jäseniä, oli perustamassa Helsingin tiedeseuraa ja oli useaan otteeseen Helsingin yliopiston rehtorina. Hänen ansioittensa tähden hänen lapsensa korotettiin v. 1830 aatelissäätyyn. Vuonna 1860 Gustaf Edvard af Hällström osti veljiensä osuuden, mutta möi koko Kourlan v. 1863 veljelleen, maisteri Gustaf Alfredille. Tämä kuoli v. 1899 ja Kourla siirtyi hänen vanhimmalle pojalleen Gustaf Emil af Hällströmille.

Maanviljelysneuvos Emil af Hällströmin pojan, Eljaksen, oli tarkoitus ottaa kartanot haltuunsa, mutta punakaartilaiset ampuivat hänet Kourlan portaille 31.1.1918 ammuttuaan juuri sitä ennen kartanoitten konttoristin Edvin Holmströmin. Minulle on kerrottu, että Eljasta oli varoitettu, pyydetty lähtemään karkuun, mutta hän oli sanonut, ettei hänen tarvitse pelätä, kun ei ole tehnyt ketään kohtaan väärin. Punakaartilaisosasto ei ollut vihtiläisosasto, vaan jostain naapurikunnasta. Seuraavana päivänä surmattiin hyvin epäinhimillisellä tavalla karjanhoitaja Viljo Vanhala Ahmoon työväentalolla. Henkensä menetti myös Nurkin poika Arvo, joka ammuttiin Vihdin kirkolla, maantiellä 17.2.1918.

Tällaisten tapausten jälkeen tahtoivat af Hällströmit myydä tilansa irtaimistoineen ja laitoksineen. Tilojen kokonaispinta-ala oli 4500 ha. Johtaja Arvid Andersson, varatuomarit Gustaf Walden ja John Grenman perustivat Oy Olkkala Ab:n ja kauppa tehtiin Helsingissä 9.8.1918. Myyjinä olivat Emil ja Anni af Hällström, ostajien puolesta kauppakirjan allekirjoitti Arvid A. Andersson. Hinta oli 8 000 000 mk.

Olkkala aatelisherrojen  aikana

Olkkalan varhaisemmista vaiheista tiedetään (Hipping, 1965, s. 24 - 28), että sen ensimmäisinä tunnettuina isäntinä ovat olleet Jöns Tuomaanpoika ja Simo Eerikinpoika, viimemainittu omisti Olkkalan  v. 1552. Hänen jälkeensä Bertil Simonpoika oli isäntänä, hän oli myös voutina Sääksmä­ellä sekä Elfsborgin lunnaitten komissaarina. Elfsborg oli sodassa menetetty Tanskalle ja se lunastettiin n.s. hopeaverolla takaisin Ruotsille. Häntä seurasi Olkkalassa Lauri Bertilinpoika, joka oli v:sta 1619 v:een 1633 laamannina Etelä-Suomen laamannikunnassa. Hänet kutsuttiin myös Turun kuninkaallisen  hovioikeuden jäseneksi 7.10.1623, mutta sairastelu esti häntä tämän viran hoitamisessa. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli Sipoon kirkkoherran Henrik Ekelöfin tytär.

Olkkalan Lauri Henrikinpojan vanhin poika oli Henrik, joka otti nimekseen Ekestubbe, kun hänet 5.9.1639 aateloitiin. Hän oli sotinut Venäjällä, Liivinmaalla ja Saksassa ja kunnostautunut niin, että hän oli everstin arvoinen majoitusmestari. Olkkalan lisäksi hän omisti Kirvelän säteritilan, Kauppilan, Maikkalan sekä koko Haaviston kylän  Pyhäjärven kappelista. Hän sai lisäksi 7/12 manttaalia rälssinä Vanhalan kylästä, mutta menetti sen kruunulle Kaarle XI:n reduktiossa. Hänen vaimonsa oli Katarina Lemnia ja heillä oli useita lapsia. Hänen poikansa Henrik Ekestubbe peri Olkkalan kartanon. Tämä Henrik Ekestubbe oli ensin naimisissa  Kristina  Gyllenhjertan  kanssa,  sitten  Elisabeth  Gezelian, piispa Juhana Gezelius vanhemman tyttären kanssa. (Jostain, en enää muista mistä, ehkä Onni Hallalta, olen kuullut, että piispa olisi ollut turhamainen ja pukenut naisensa säädyttömästi, silkkivaatteisiin. Nyt hänellä oli tilaisuus naittaa tyttärensä aatelismiehelle, joten tytär sai oikeu­den käyttää silkkivaat­teita!)

Henrik Ekestubbella oli lapsia mo­lem­mista avioliitoistaan. Hän hukkui 25.1.­1694 postimat­kalla Grissle­ham­nin ja Eckerön välillä. Elisa­beth vihittiin seu­raavana vuon­na korpraali Kristian Joa­chim Schmie­defel­tin kanssa, mutta Elisa­beth kuoli jo seuraa­vana vuonna. Sitten alkoi tapahtua kamalia: Elisabethia ei ollut vielä siunattu, mutta hänet oli jo viety Ekestubbein suku­hautaan kir­kon lattian alle. Juuri kun 22.11. 1696 soitet­tiin kir­kon­tornista ensim­mäinen soitto, syök­syi Schmie­defelt kirkoon, kaatoi pen­kit, avasi Ekes­tubbein haudan ja ryösti sieltä Elisa­bethin ruumiin ja vei mukanaan Olkkalaan. Vainajan poikapuoli Henrik Ekestubbe valitti konsistorille, ettei hänen isäpuo­lensa anna hänen äitipuo­len­sa maata rauhassa haudassa. Konsistorilta tuli ankara määräys, että Elisabeth on siunattava haudan lepoon, mikä sitten tapahtui 30.11.1696. Schmiedefelt muutti tämän jälkeen Karjaalle.

Henrik Ekestubben kaaduttua Pultavassa seuraavaksi vanhin poika, kornetti Carl Ekestubbe, syntynyt v. 1677, tuli Olkkalan isännäksi. Ison vihan aikana kartano oli ryöstetty ja kaikki asiakirjat hävitetty ja perhe oli siirtynyt Ruotsiin. Carl oli naimisissa Salmin Juliana Sofia Hästeskon kanssa. Carlin aikana Olkkalaa hoidettiin niin huonosti, että itse piispa Juhana Gezelius nuorempi ryhtyi valvomaan sisarvainajansa ja Pultavassa kaatuneen Henrik Ekestubben lasten etua. Hän huolehti viljelyksistä, ratsupalvelusta ja veroräs­teistä. Kartano oli pahasti kiinnitetty, mitä Kristian Ekestubbe vielä lisäsi. Kuitenkin todettiin, että Carl Ekestubbe oli ainakin yrittänyt kohentaa kartanon tilaa, rakentanut aitaa ja kattoja.

Carl Ekestubben nimi näkyy useissa riitajutuissa. Vuonna 1700 joutui rovasti Jöns Thauvonius kihlakunnan oikeudessa selvittämään Lahnuksen herran, kapteeni Sigfred Rappengrenin kuolemaa. Tämä oli näet 8.1.1700 matkustanut reellä Nummenpäästä Selkiin ja tullut kapteeni Carl Ekestubbea vastaan ja huutaen vaatinut itselleen tietä, mutta Ekestubbe oli sanonut puolen tiestä kuuluvan hänelle. Tiellä oli kehittynyt oiva riita, ei kuitenkaan kaksintaistelua. Reet olivat päässeet toistensa sivuitse lopulta, matka oli jatkunut, mutta pian kapteeni Rappengrenin ratsupal­velija oli kuullut korinaa herransa reestä ja hän oli kumartunut katso­maan: kapteeni veti viimeisiä hengenvetojaan ja kuoli, pakahtui kiuk­kuunsa. Tästä ei kuitenkaan voinut syyttää Carl Ekestubbea, vaikka herroilla oli ollut vanhaa riitaa puolesta tynnyristä rukiita, minkä Rap­pengren oli ottanut Ekestubben myllystä.

Rappengrenin oli käydä huonommin. Käytiin käräjiä, voidaanko häntä näin jumalatto­man kuoleman tähden lainkaan siunata kirkkomaahan. Kapteeni ei ainakaan kahteen vuoteen ollut käynyt Herran pyhällä ehtoolli­sel­la, lisäksi hän oli riidellyt vaimonsa kanssa usein. Kapteenin leski onnistui kuitenkin todistamaan, että kapteenilla oli ollut sydänvika, hän oli käynyt Herran pyhällä ehtoollisella rykmenttinsä mukana, eivätkä he olleet riidelleet enempää kuin aviopuolisoilla on tapana riidellä. Kapteeni pääsi siis kuitenkin siunattuun maahan. (Soikkeli, 1932, s. 244 - 250).

Vuonna 1704 Carl Ekestubbea vuorostaan syytettiin kirkossa käynnin laiminlyömises­tä. Sen hän onnistui torjumaan, mutta 1706 oli esillä syytös salavuoteudesta Gunilla Juhontyttären kanssa ja sakkoa ropsahti 20 taalaria. Olkkalan renki Jaakko Göraninpoika sekä Elin Larsintytär Maikkalasta olivat häntä avustaneet, ja Jaakko joutui kujanjuoksuun 10 taalarista hopeara­haa, Elin 8 päivän vankeuteen. Asia alistettiin kunin­kaalliselle hovioikeudelle.

Huono onni vainosi edelleen kornetti Carlia, vuonna 1711 hänen jälleen piti olla käräjillä, mutta häntä ei näkynyt, joten siitäkin tuli sakkoa. Hän oli näet tapellut Maikkalan Siirin Brita Larsintyttären kanssa ja ryöstänyt Maikkalan Johan Larsinpojan kalavehkeitä, mistä sakot lisääntyivät lisäänty­mistään. Kun Carl Ekestubbe vuonna 1720 erosi sotapalveluksesta, hän alkoi viljellä maataan paremmin. Hän yritti myös saada itselleen Maikkalan Heikkilän, jonne ison vihan aikana oli tullut isännäksi Jaakko Abrahamin­poi­ka. Asiakirjat eivät kerro, mitä päätettiin, Jaakko kumminkin pysyi Heikki­län isäntänä.

Olkkalassa isäntänä jatkoi Carlin poika Karl Fredrik, joka syntyi v. 1727. Hän palveli Uudenmaan rakuunarykmentissä ensin korpraalina ja furiirina, mutta oli erotessaan everstiluutnantti. Hän ja vuorimestari Magnus Linder lupasivat osallistua Vihdin uuden kirkon rakentamiskus­tannuksiin suurem­mal­la summalla kuin mikä heidän osuutensa oli. Karl Fredrik kuoli v. 1784 Olkkalas­sa.

Perilliset möivät kartanon vuonna 1786 hovioikeudenneuvos Joachim von Glanille. Glanin samanniminen poika sai hänen jälkeensä kartanon. Poika oli vuoden 1800 varallisuusveroluettelon mukaan Vihdin rikkain mies. (Soikkeli, 1932, s. 247 - 251; Hipping, 1965, s. 26, 27). Von Glan nuorem­man perilliset möivät Olkkalan professori Johan Gadolinille, joka oli erittäin etevä kemian ja fysiikan tutkija, kansainvälisesti tunnet­tu, Suomen Talous­seuran perustajajäsen, Turun yliopiston rehtori. Hän tutki Tukholman saaristossa erästä kivilajia, josta hän löysi ennen tuntemattoman maametal­lioksidin. Maametallialkuaineelle annettiin hänen mukaansa nimi gadolinium ja kivi nimettiin gadoliniitiksi. (Otavan Encyclopedia II, s. 1420). Gadolin ei kuitenkaan asunut Vihdissä, tilan vuokraajana oli Carl Fredrik Arnkill.

Vuonna 1843 Gadolin möi Olkkalan vävylleen, professori Gustaf Gabriel Hällströmil­le, jonka poika Gustaf Alfred af Hällström hallitsi kartanoa vuosina 1863 - 1899 ja hänen jälkeensä hänen poikansa maan­viljelysneuvos Gustaf Emil af Hällström vuosina 1899 - 1918. Olkkalan historia on pitkän aikaa sama kuin Kourlan. Nykyinen päärakennus on rakennettu Gustaf Gabriel Hällströmin aikana vuosina 1843 - 1845.

Maanviljelysneuvos Emil af Hällströmin rouva Anni, o.s. Lilius, kuului olleen iloinen ja välitön ihminen, Vihdin seuraelämän keskipiste vuosisadan vaihteessa. (Seppo Myllyniemi: Vihdin historia 1800 - 1918. 1990. s. 47 - 49). Kun Olkkala oli myyty Oy Olkkala Ab:lle, lahjoitettiin professoreitten Gadolin ja Hällström arvokas kirjasto Åbo Akademille. Seurasaaren museo sai sata vuotta vanhan leikkikaluko­koel­man ja vanhan päärakennuksen salin tapetit ja uuni siirrettiin Seurasaa­reen Kahiluoto-rakennukseen.